Viimeinkin Budapäshtista kuulumisia!

Perillä! Vihdoin ja viimein väsynyt matkustuspäivä päättyi Budapestin lentokentälle torstai-iltana kello 21. Taivaalla oli aivan pilkkopimeää, ja lentokoneen kaartaessa melkein kyljellään, näimme allamme levittäytyvän upeasti valaistun kaupungin. Tässä se nyt on, ajatukset pyörivät päässä: tästä se alkaa. Budapest otti meidät vastaan tihkusateella ja aivan ihanalla vuokranantajalla, joka haki meidät lentokentältä ja vei asuntoon. Erittäin hyvin varusteltuun asuntoon. Tämän helpommin eivät asiat tosiaankaan edes voisi mennä! Matkalaukku ei ollut kadonnut matkan aikana, kukaan ei oksentanut, lentokone ei tipahtanut, eikä yhtään mitään muutakaan kamalaa. Kaikki meni aivan täydellisen hyvin.

Nyt olemme olleet Budapestissa jo hmm… kohta kaksi vuorokautta, mutta tämä aika tuntuu ikuisuudelta. Niin paljon on jo ehtinyt tapahtua, ettei se kaikki mitenkään voi mahtua alle kahteen vuorokauteen! Niin monenlaisia tunteita aivan laidasta laitaan, niin monenlaisia tapahtumia arkisista aivan kummallisiin. Mikään ei ole niin kuin olin kuvitellut, tietenkään, eihän minun vähän tietävä mielikuvitukseni osaa mitenkään kuvitella tällaista todellisuutta.

Olemme tutustuneet ympäristöön vasta vähän, eihän sitä tässä ajassa kovin paljon ehdikään. Asuntomme on oikeasti hyvin varusteltu ja tosi hyväkuntoinen, mikä on aivan ihana asia. Täällä on kaikki haarukoista kynsisaksiin ja lakanoihin, ja oikeastaan tämä voisi olla melkein suomalainen koti. Paitsi ei kuitenkaan ihan. Kaupunginosa, jossa asumme, on monelta osin aivan tavallinen ja voisi olla melkein ihan tavallinen suomalainen kaupunginosa. Paitsi ei sittenkään ollenkaan. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Kaikki on aivan normaalia ja helppotajuista, mutta sitten kuitenkaan ei vain voi olla samanlaista kuin kotosuomessa.

Liikennekulttuuri on totaalisen erilainen – Budapestissa kuulemma sattuu eniten liikenneonnettomuuksia koko Euroopasta. Kävelytien ja autotien välissä on useimmiten puomi tai tolppia; autot ajavat kovaa ja kaksipyöräiset (ja nelipyöräisetkin) ohittelevat toisiaan mitä hurjemmissa paikoissa.

Italialaista jäätelöä. Gelato italiano, ai-jai-jai, tähän minä lankean ja varmaan vielä aika monta kertaa, mutta kun se vain on maailman parasta jäätelöä. En osannut kuvitellakaan, että täältäkin sitä saa, mutta yllättävän välimerellinen kaupunki tämä minun silmiini on. Pohjoismaisiin silmiin kasvillisuus, rakennukset, ilmasto ja jopa ihmisten ulkonäkö tuo vain mieleen muistoja Italiasta. Kuvittelenko vain? Ehkä, tai sitten täällä vain on elämä aika paljon enemmän Italiaan päin kuin Suomeen.

Lihatiskillä hurja unkarilainen heiluttaa lihaveistä hirveää tahtia tsok-tsok-tsok ja minä katson suu auki. Eikö hän oikeasti vieläkään iskenyt sormeen? Eikä vieläkään?Vastaantulijat moikkaavat: siashtok. Sia, sia, sia. Ja vastaan tulee ihmisiä vasta paistettu leipä käärittynä paperiin.

Aika ymmyrkäisenä tässä ollaan. Miten ihmiset ovat niin tavallisia ihmisiä hymyineen ja itkuineen, ja sitten kuitenkin…

Turistia väsyttää. Jalat ovat kipeät kävelemisestä ja aivot uusista sanoista ja ajatuksista. Voi, kuinka ihanasti väsyttää.

Viimeisten päivien tunnelmia



Yllättävän paljon pakkaaminen vie aikaa ja energiaa. Pikkuinen on ollut välillä ihan raukka, kun vanhemmilla vain ei ole aikaa leikkiä tai edes kuunnella, mitä asiaa sattuu olemaan. Onneksi aikataulu on ollut kuitenkin sen verran väljä, että joka päivä on oltu vähän aikaa ulkona. Ja onneksi lapsi on ollut aivan ihailtavan sopeutuvainen. Joka päivä jaksan hämmästellä sitä, kuinka nopeasti uusiin asioihin totutaan. Lelut häviävät, tavarat katoavat, mutta ihan sama elämäniloinen lapsi elää ja touhuaa.

Onneksi välillä kuitenkin ehdittiin puistoon.

Esimerkiksi ruokailu lattialla ei ole tuottanut minkäänlaisia ongelmia. Itse asiassa se on sujunut niin hyvin, että olen kyseenalaistanut pöydän ja syöttötuolin olemassaolon. Lattialle se ruoka menee joka tapauksessa, nyt ei tarvi pyyhkiä kuin lattia, ei pöytää (ja tuolia!) ollenkaan.


Ruokailua lattiatasossa

Jopa pottailu kaiken muuttamisen keskellä on sujunut älyttömän hyvin. Alkuviikosta lapsella oli lähes kaksi vuorokautta kuiva vaippa, ja potalle tullaan mielellään. Jopa nukkeakin käytettiin potalle ennen kuin se pakattiin laatikoihin. Hui, tässä kaiken keskellä lapsi on oppinut leikkimään nukellakin.

Tiistaina meillä kävi romureiska hakemassa pyykkikoneen, mikron ja laatikkokaupalla tavaraa. Saimme jopa jonkin verran rahaa siitä kaikesta (50e), vaikka toki jollain toisella tavalla myymällä rahaa olisi varmaan saanut enemmän. Hyvä puoli tässä vain on se, että ei tarvitse itse kokea myymisen vaivaa. Olisin kyllä voinut myydä tavaraa itsekin, mutta en mitenkään ehtinyt. Eikä oikein kiinnostanutkaan.

 Vaippaongelman ratkaisin ottamalla loppujen lopuksi siedettävän paljon vaippoja mukaan. En kaikkia, mutta en ihan minimiäkään. Vasemmalla yövaipat 4kpl (joista kaksi käy myös päiväkäyttöön), keskellä harkkahousut 10kpl ja oikealla tavalliset vaipat 7 kpl. Näillä mennään ja ostetaan sitten jostain lisää jos ei riitä. Kieltämättä nyt, kun ollaan oltu jo vuorokausi reissun päällä, on tullut käytettyä tietysti vaippoja enemmän kuin harkkahousuja, mutta kyllä noita ihan riittävästi silti tuntuisi olevan mukana.

Vaippapinot

 Vaatteitakin oli äärettömän vaikea pakata mukaan, kun tosiaan matkalaukussa oli niin vähän tilaa. Tämän verran lapsella on nyt vaatetta mukana, en tiedä onko tarpeeksi vai liian vähän, mutta näillä mennään nyt.

Lapsen vaatteet

 

 Omia vaatteita oli myöskin vähän vaikea valita, ja aika vähiin karsinkin ne. Näillä mennään. Miehen vaatteita nyt en kuvannut enkä muutenkaan kaikkea, mitä mukaan tuli, mutta isolle matkalaukulle tuli joka tapauksessa painoa 24,7 kiloa. 300 grammaa vielä, niin olisi jouduttu maksamaan ylipainokiloista - aika hyvin siis.

Omat vaatteet

 Tässä vielä viimeinen muuttokasa. Uskomatonta mutta totta kämppä lopulta tyhjeni!

JEE siis vielä kerran. Täällä me odottelemme välilaskulentokentällä seuraavaa yhteyttä, johon on vielä ihan mukavasti aikaa. Tunnelma on odottava ja innostunut. Kohta saamme ensimmäisen kosketuksen vieraaseen kulttuuriin, jossa tulemme elämään seuraavat puoli vuotta. Ihan kielestä lähtien. Huisia!

Suvanto

Meillä on ollut aivan tosi kiireistä koko viime viikon, enkä ole ehtinyt paljon tänne käydä kirjoittamassa. En tiedä, helpottaako kiire vielä vähään aikaan, mutta NYT meillä on ihan pakollinen suvanto Helsinki-Vantaan lentokentällä, kun odotamme jatkolentoa ihan iltaan asti. Nyt ehtii.

Kun eilen pakkasimme vielä viimeisiä tavaroita autoon ja luutusin lattiaa, katselin ympärilleni epäuskoisena. Oikeastiko sain kaiken valmiiksi? Ihanko oikeasti aikataulussa?

Kun viimeisen kerran suljin oven takanani, sisälläni kupli ihan vähän hullaantunut nauru. Ihan oikeasti, nyt meillä ei ole enää mitään, mikä sitoo meitä mihinkään. Ei yhtään avainta joka sopii johonkin. Tässä me olemme, me ja muutama matkalaukku, vapaana lähtemään.

Ja niin me lähdimme, ja nauru kuplii minussa edelleen. En tiennyt että se tuntuu tältä. Olla koditon. En tiennyt, että kodittomuus tuntuu pohjattoman hyvältä.

Elossa!

Nyt on pakattu ja siivottu ja todellakin lähdetty.  Hetken aikaa olemme kodittomia.

Ihanaa! Stressi loppui avainten luovutukseen ja sen jälkeen on vain naurattanut. Vain me ja matkalaukut! Jännittää, kutkuttavan odottavasti jännittää ja ihmetyttää.

Matkalla.

Viikonloppuja

Kämppä tyhjenee kovaa vauhtia.
Jopa noille kasviparoille löytyi uusi koti.

Pakkaamista...

...ja lisää pakkaamista.

Mutta sitten lähdetään.



Matkaevästä kun nälkä yllättää. Suolattomana sentään.

Sinne taakse hautautuu meidän pahvilaatikkoarmeija.

Perheen pienin kulkee mukana omalla tavallaan.

Vielä viimeiset koneelliset pyykkiä
ennen kuin pyykkikone lähtee.
Aurinko paistaa, melkein kesä vielä.

Huhhuh. Väsyttää.

Kuivaksiopettelua

Minulla on ongelma, sillä lapseni on oppinut melkein kuivaksi. Melkein. Normaaliarjessa vaippoja kastuu ehkä yksi päivässä, välillä ei sitäkään. Toisinaan saattaa sitten kuitenkin olla päiviä, jolloin pissa tulee vaippaan viisikin kertaa, varsinkin jos on vähänkään poikkeavaa ohjelmaa. Yöllä lapsi ei yleensä pissaa vaippaan - paitsi saattaa yhtäkkiä tehdä sen kolmena peräkkäisenä yönä kahden viikon kuivien vaippojen jälkeen.

Ja se ongelma on se, että miten ihmeessä varustaudun Budapestia varten? Lapsi käyttää siis kestovaippoja, ja meillä on ihan mukava arsenaali noita olemassa. Tällä hetkellä parhaita kotivaippoja ovat harkkahousut, kuivaksiopetteluhousut, jotka pitävät yhden pissan. Niistä otan kaikki (10kpl) mukaan, mutta entäs sitten? Kuinka monta päivävaippaa otan mukaan pidempiä potatusvälejä varten, entä yövaippoja? Kyllä kai niitäkin on otettava, mutta on täysi mysteeri kuinka paljon. Entäs potta? Lapsi ei yleensä suostu käymään potalla missään muualla kuin omalla tutulla potalla. Pitäisikö meidän raahata sekin mukana, vai luotetaanko, että lapsi oppii kyllä uudellekin potalle?

Matkalaukussa on rajallisesti tilaa, ja ei, ei yksi vaippa paljon tilaa vie, mutta tuntuu tyhmältä viedä yhtään turhaa tavaraa mukana.

Ja entä jos muutto laukaisee kuivaksioppimisessa taantuman? Mikä on sekin kai ihan todennäköistä?

Blogista

En oikein osaa päättää, millainen blogin pitäisi olla. Kerronko pelkästään muuttoon ja Budapestiin liittyviä juttuja? Vai höpötänkö ihan kaikkea muutakin arkea? Mitä haluan kirjoittaa ja mitä ehkä lukija haluaa kuulla?

Joka tapauksessa olen pahoillani, jos jotakuta ärsyttää joka päivä muuttuva blogin nimi, kuvaus tai muu ulkoasu. Homma taitaa hakea vielä vähän muotoaan.

6 päivää lähtöön

Kämppä alkaa tyhjentyä. Ihanaa!

Onko siinä jotain kummallista, kun lasagne saadaan uuniin seitsemältä illalla?

Pistetään muuton piikkiin.

Yksi pieni aamu yhden pienen seikkailijan elämästä

Maja on paras.

Pyykkikone on paras.

Lompakko on paras.

Ulkona on ihan parasta.

Ruusumarjapensaissa on ihan parasta.

Mustaherukat on ihan parasta.

Portaat on ihan parasta.

Korkeatuoli on ihan paras.

Ruoka on parasta. Ainakin liha ja perunat.

Reppukyyti on parasta.

Yllättävästi jopa potta on välillä ihan paras.

Yllätysvieraita ja muita mullistuksia

Tänään on ollut sellainen päivä, jonka jälkeen istahtaa voipuneena sohvalle - ei kun lattialle - ja huokaisee tyytyväisenä. Huhhuh, ja silti niin elämää.


Jo aamulla, kun meillä oli lapsen kanssa silmät vielä ihan sikkaralla, puhelin soi. Ompelukoneen tuleva sijaishuoltaja aikoi tulla kyseistä uutta perheenjäsentään hakemaan, ihan tuossa tunnin päästä. Hmm, jaahah, mitäs nyt. Minun rakkain ja tärkein elämänkumppanini, armas ompelukoneeni, nyt se sitten lähtee. Itse olin ehdottanut, että jos pääsisi hakemaan ennen viikonloppua, ettei tulisi kiusausta enää aloitella uusia ompeluprojekteja muuttamista hidastamaan, mutta olin unohtanut koko jutun. Minulla oli vielä kolme (3!) ompeluprojektia kesken, ja tuli sitten ihan pikkuinen kiire saada ne jonkinlaiseen kuosiin ennen kuin ompelukone lähtee. Surrur-surrur, ja kohta sitten
 höpöti-höp-höp, ja aamu vilahti kuin huomaamatta. Muistinkohan edes aamupuuroa tehdä lapselle?

Siinä sitten kun ompelukoneen hakija kaiveli lähtökuoppia, seuraava ystäväni ilmoitti olevansa tulossa käymään. No tervetuloa, eipä sitä olla aikoihin nähty, soita jos et löydä perille. Mitäköhän sitä tekisi ruuaksi, anteeksi kun yritän tässä pakkailla vähän samalla, mennäänkö ulos, kun lapsi alkaa olla niin kiukkuinen jo?

No se niistä yllätysvieraista. (Paitsi että vielä kolmas ihminen soitti, ja aikoi tulla huomenna käymään. Mutta se onkin jo huomista, josta en vielä tiedä mitään...) Kohta sitten tajusin, että kello on jo kolme, ja minullahan oli tälle päivälle oikeaakin ohjelmaa: opokeskustelu, äikän kotitehtäviä ja illalla vielä kyseisen kurssin lähiopetustunti netissä. APUVA! Milloinka tässä nyt ehtikään pakata autoa, kun lapsi menee jo nukkumaan ja kun hän herää, sitten onkin jo muuta tekemistä? 

Opokeskustelu olikin sitten ihan oma lukunsa. Sitä joskus miettii, mitä ihmettä varten se tuollainenkin ammatti on keksitty, mutta sitten joskus taas ymmärtää. Siksi, koska siitä voi oikeasti olla ihan Oikeasti Hyötyä. Siksi, koska hänellä on Tietoa, Kokemusta, ja Ymmärrystä. Hän saattaa ehkä osata Selkiyttää opiskelijan Ihan Omia Ajatuksia.

Tällä kertaa opokeskustelu mullisti aika totaalisesti koko opintosuunnitelmani, ja olen siitä aika tavalla iloinen. Onneksi tuli varattua aika hänelle, ihan läpällä. Ja mitenkä se suunnitelma sitten muuttui? Jätän suosiolla kolme etäkurssia keväälle tehtäväksi, koska a) 100 euroa yhden kokeen tekemisestä suurlähetystössä on ihan sikana rahaa b) ehdin tehdä ne ihan hyvin silloinkin. Ja koska c) minun ei ole pakko yrittää kirjoittaa ylioppilaaksi tänä keväänä, jos en halua. Ja koska d) vaikka tekisin kaikki kurssit vasta keväällä, ehdin silti saada päättötodistuksen jos päätän jostain syystä hakea ilman kirjoituksia johonkin kouluun.

Huh. Siinä se ensimmäinen mullistus. Toinen mullistus oli se, kun tosiaan kaikesta muusta häslingistä huolimatta saimme taas vähän tavaraa lähetettyä peräkärrykyydillä säilytyspaikkaansa. Kirjahylly, syöttötuoli, polkupyörä, rattaat. Jossain välissä onnistuin tyhjentämään lipaston ja mies purki sohvan, jotta veisimme ne jo autoon. Lisäksi vielä monta monituista laatikkoa tuli taas täytettyä roinalla ja tunkkastua johonkin. Nyt kaikki on aivan sekaisin, en löydä yhtään mitään ja puoliso vielä vähemmän - kun taas lapsi löytää vähän liikaakin kaikenlaista...

Joka tapauksessa, miehen aamulla jättämä viesti ei toteutunut.  Sitten kun herään, viedään lipasto ja sohva autoon. Jaa-a. Sohva on kyllä purettu ja lipasto melkein eteisessä, niin, että sohvalla ei voi istua ja lipastostakaan ei ole enää iloa tietokonepöytänä, mutta kumpaakaan ei ole teleportattu vielä ulos asunnosta.

Tämä viimeisin mullistus on aika, miten sen nyt sanoisi... epämukava. Lattia kun on loppupeleissä aika kova.

Nyt taidan olla sitten sellainen etäopiskelija

Olen ollut aikaisemmin aikuislukiossa opiskelijana, ja tarkoitukseni oli jatkaa hommaa sitten taas, kun saavumme takaisin Suomeen. Toisin näyttäisi nyt kuitenkin käyvän. Takaraivossa jäytänyt raksuti-raksuti-ajatus purkautui sanoiksi ihan sattumalta törmätessäni lukion kanslistin rutiiniviestiin postilaatikossani. Kysyin häneltä, aivan huvikseni ja mitään ajattelematta, olisikohan kursseja mahdollista suorittaa jotenkin Unkarista käsin. Kyllä vain!, vastaus kuului, kunhan Unkarissa on jokin taho, joka valvoo kokeet.

Glunks, ajattelin. Ja ajattelen edelleen. Olin niin tuudittautunut siihen ajatukseen, että nyt otetaan lungisti ja lomaillaan lapsen kanssa.

Mutta tätä se nyt sitten on, ja hyvä niin. Ensimmäinen kurssi alkoi maanantaina. Huomenna on ensimmäinen netin välityksellä tapahtuva lähiopetustunti, ja kotitehtäviäkin olisi vaikka muille jakaa.

Vaikka tietysti on hyvä, että saan kouluni vihdoinkin päätökseen, ja ihan aikuisten oikeasti olen todella tyytyväinen tähän järjestelyyn, silti välillä ihan pikkuisen kaduttaa. Jos olisin vain jäänyt siihen uskoon, että Unkarista käsin nyt ei vain voi suomalaista lukiota käydä, silloin saisin ottaa niin rennosti kuin vain ikinä.

Mutta kuka täällä muuttaa, jos minä opiskelen? Tämä ensimmäinen kurssi sattuu nyt aika inhottavaan aikaan keskelle muuttoa ja uuteen kulttuuriin sopeutumista.

Viikko lähtöön - ollaanko me valmiita?

Lähtöön on enää viikko. Seitsemän vaivaista päivää, ja tunnelmat ovat erittäin sekalaiset.

Ensinnäkin haluaisin olla jo menossa. Rakastan matkustamista. Minusta on ihanaa, kun on vain matkalaukku ja koko maailma avarana ympärillä.


 

Toiseksi pakkaan pakkaan pakkaan. Kysymyksiä pyörii päässä ja joka ikisen tavaran kohdalla joudun miettimään, mitä sille tehdään. Vaikeinta on päättää, mitä otetaan mukaan. Tilaa kun nyt kuitenkin on vain yksi iso ja yksi pieni matkalaukku. Pottatalvihaalarikumpparitsateenvarjotoinentakkihanskat. 

 Eikä sitä säilytykseen jäävää tavaraakaan ole ihan helppo päättää. Paljon tekisi mieli heittää pois mutta mihin hyväkuntoista tavaraa laittaisi...



Makuuhuoneen seinustalla on jo aika kunnioitettava pahvilaatikkoarmeija

 

 

Kolmanneksi yritän muistaa kuitenkin elää. Onneksi joku muistuttaa minua siitä joka hetki niin ei vallan pääse unohtumaan.

Miksi juuri Unkari?

Monet ovat kysyneet, miksi olemme valinneet vaihto-opiskelumaaksi juuri Unkarin.

Selityksiä on monenlaisia, emmekä me oikein itsekään tiedä, miten juuri tähän maahan päädyimme, mutta joitain selityksiä nyt kuitenkin tarjoan. Valittavanahan oli alun perin Ihan Koko Maailma, ja vaihtoehtojen runsaus meinasi ihan vähän päätä jo huimata. Minulle kuitenkin sitten vähitellen selkiytyi muutamia kriteerejä tulevalle kotimaalle. Puoliso sen sijaan olisi halunnut suorilta amerikkaan.

 

Ensimmäinen kriteeri: ei liian kaukana, jotta tarpeen tullen voi tulla vaikka jouluksi kotiin. Jotta exstreme-ystävillä on varaa tulla halutessaan kylään. Jotta sinne voisi tarvittaessa mennä (tai sieltä tulla!) jollain muullakin kuin lentokoneella. Tämä kriteeri karsi Amerikat, Australiat ja Kiinat automaattisesti pois mahdollisuuksista, ja rajasi mietinnän koskemaan lähinnä Eurooppaa.

Toinen kriteeri: Sijainti huomattavasti lähempänä päiväntasaajaa kuin Suomi, jotta päivä olisi todellakin pidempi sydäntalvellakin. Hakemuksia rustattiin tosiaan keskellä Kamalinta Kaamosta, johon olin Erittäin Väsynyt. Halusin, että kerran kun johonkin lähdetään, lähdetään sinne, missä tosiaan ei olisi niin hirvittävän syvä kaamos. Tämä kriteeri rajasi sitten taas valinnoista pois pohjoismaat, jotka kyllä ehkä muuten olisivatkin olleet ihan järkeviä vaihtoehtoja.

 

Tässä vaiheessa siis aika lailla koko Eurooppa pohjoismaita lukuunottamatta oli vielä ihan mietinnässä, ja aloimme miettiä maita yksitellen. Mikä meitä mahdollisesti kiinnostaa? Millaista elämää emme ehkä halua viettää? Onko jossakin jotain erityisen ihanaa?

Pähkäilyn, mielikuvien ja ehkä sattumankin tuloksena listalla oli lopulta kolme maata: Espanja, Iso-britannia ja Unkari. Espanja ihan ilmaston takia, Iso-britannia kielen tähden ja Unkari, koska Minä Halusin.

Ja miksikä minä halusin? Unkari on kiehtonut minua aina siitä lähtien, kun sain tietää, että unkari on suomen sukulaiskieli. Ajattelin, että olisi ihanaa päästä oppimaan sitä ihan lähietäisyydeltä. Ja kun lauloin vielä nuorisokuorossa, ohjelmistoon kuului Zoltán Kodályn angyalok és pásztorok, josta tykkäsin ihan hurjana. Näillä, ehkä heppoisilla? :D perusteilla Unkari sai etulyöntiaseman suhteessa muuten kiinnostaviin maihin Sveitsiin tai Itävaltaan, tai oikeastaan kaikkiin. Koska oikeastaan minä halusin juuri Unkariin.

Tuonne noin. Unkariin.

Mies muutti hakemusta muistaakseni aika monta kertaa. Iso-Britannia ja Espanja kulkivat mukana ja puoliso vaihtoi vaihtoehtojen järjestystä hakemuksen tekemisen jälkeen, mutta sitten kuitenkin, jostain sattuman oikusta tai ihan tarkoituksella Unkari sitten kuitenkin oli se ykkönen.

Ihan fiilispohjalta. Kaikista maailman maista juuri tämä.

Enkä oikein ihan vieläkään tiedä, miksi valitsimme sen. En, vaikka juuri yritin sen tähän kirjoittaa. Älyttömän hyvillä fiiliksillä ollaan lähdössä, eikä todellakaan tekisi mieli vaihtaa maata vaikka voisi. Koska me lähdemme Unkariin, se nyt vain on jostain syystä meidän juttu.

Kohdemaa: Unkari

Mihin me nyt oikein olemme menossa? Wikipedia osaa kertoa siitä monenlaista.

Esimerkiksi:

• Unkari sijaitsee täällä:

• Unkari kuuluu EU:hun, mikä helpottaa vähän kaikkea meidän näkökulmasta. Lapsi ei tarvitse passia, mulla säilyy lastenhoidontuki enimmiltä osin, matkustaminen sinne ja reissaaminen ympäri Eurooppaa pitäisi olla helpompaa ynnä muuta ynnä muuta. Vielä en edes kaikkea tiedä, mutta uskon, että tämä on hyväjuttu.

• Unkarissa puhutaan unkaria. Ja vaikkei sitä aivan äkkiseltään eikä välttämättä ihan kohtakaan uskoisi, unkari on suomen sukulaiskieli. Olemme siis melkein sukulaisia ja kielen oppiminen pitäisi olla kohtuullisen helppoa. Valitettavasti kielessä on myös haastavat puolensa, kuten kahdeksan erilaista ässää ja - kuten suomessa - monta monituista tapaa taivuttaa sanoja. Maassa puhutaan myös muita kieliä, kuten englantia, mutta tavallisen tallaajan kielitaito ei kuulemma ole läheskään niin korkea kuin esimerkiksi Suomessa. Toivottavasti kuitenkin kaikista mahdollisista vaikeuksista huolimatta ymmärrämme ja tulemme ymmärretyksi edes elekielellä, tai opimme kielen supernopeasti.

• Sääolosuhteet Unkarissa ovat yleisesti ottaen leppeämmät kuin Suomessa. Tein vähän salapoliisityötä ja laskeskelin, että Budapestissa on aina keskimäärin kymmenen astetta lämpimämpää kuin Oulussa. Toinen iso ero tähän nykyiseen kotikaupunkiimme taitaa olla se, että Unkarissa on talvella pidempi päivä, eikä kaamosta nimeksikään (kai. Näin ainakin uskottelen itselleni. :D ).

 

• Mitäs muuta sitä pitäisi tietää tulevasta kotimaastaan? Kovin paljon muuta en tiedä, paitsi että Zoltán Kodály, unkarilainen säveltäjä, on sytyttänyt minussa jo vuosia sitten palon tutustua unkarin kieleen lähemmin.

Varustautumista

Jokunen viikko sitten me ostimme ultraohuen kannettavan, mikä oli ensimmäinen asia, jonka teimme lähtemistä ajatellen. Ostimme myöskin keväällä uuden kameran - ehkä suurimpana syynä se, että saataisiin sitten tulevasta reissusta kaikki irti.

 

Nyt tämä hullu varustautuminen on huipentunut uuteen puhelimeen, jonka ihan tänään puoliso osti minulle. Sellaiseen (aivan älyttömään) älypuhelimeen, jolla voi sitten uudessa kaupungissa navigoida, ja joka todennäköisesti osoittautuu myös hyväksi lapsen viihdyttäjäksi vaikeissa paikoissa.

 

 

Välillä sitä miettii, onko kaikki aivan hullua. Tarkoitus oli lähteä oikein vähällä tavaralla liikenteeseen, ihan vain olemaan, elämään ja kokemaan. Tarvitseeko siihen kaikkea tällaista hullua uutta? Toisaalta tämän varustautumisen tarkoitus on ehkä tehdä helpompi elämä uudessa kaupungissa mahdolliseksi. Emme me pärjäisi ilman tietokonetta, eikä pöytäkonetta oikein voinut raahata mukaan. Kamera sitten, no, edellinen ei oikein toiminutkaan enää. Puhelin? Siihen en osaa vielä sanoa juuta enkä jaata, mutta kuulemma älypuhelin on oikeasti ihan hyvä juttu.

 

Loppukaneetiksi lisättäköön, että on sitä varustauduttu muutenkin kuin teknisin vempaimin. Nimittäin nyt meidän lapsi on aivan söpö - sen lisäksi, että näillä varusteilla pärjää varmasti hyvin tuulisen ja sateisenkin syksyn.

 

Pipo on ihan itte tehty ja muut varusteet muuten vain ihania.

Pakkaaminen

No niin.

 

Olisi ehkä ihan helppo juttu pakata se koko elämä pahvilaatikoihin ja vain lähteä, jos olisi edes jonkinlaista arjenhallintaa. Kun arki rullaisi ihan omalla painollaan ja siihen olisi helppo sovittaa milloin minkäkin kaapin purku, kriittisin silmin katselu, turhasta luopuminen (vaikeaa!!!) ja vielä kylmään varastoon ja lämpimään varastoon jaottelu.

Sitten voisi aloittaa sen pakkaamisen.

 

Ei vaan, jos rehellisiä ollaan, niin olen pakannut jo oikeasti ainakin kaksi kolmasosaa pahvilaatikoista. Uskon, ettei enää puutu kuin alle kymmenen laatikkoa.

 

Mutta voisi kai sitä silti olla vähän parempi arjenhallinta... :D

Tuleeko tosiaan haaveesta totta?

Hui: jos kaikki menee hyvin, alle kahden viikon päästä me olemme jo Unkarissa. Minä, mies ja lapsi, sekä matkalaukullinen tavaraa.

 

Tällä hetkellä tunnelmat ovat seuraavat:

1. Pakkaa koko elämä säilytykseen pakettiin noudettavaksi puolen vuoden päästä.
2. Pakkaa matkalaukullinen tavaraa mukaan otettavaksi.
3. Leiki opiskelevasi Unkaria.
4. Yritä oikeasti ottaa etäopiskelusta niskalenkki.
5. Jännitä.

Ja vielä kerran: hui!