1.10.2013

Puolitoistavuotias

Meidän pikkuinen pikkuisemme ei ole enää aivan niin pieni. Hän on jo puolitoistavuotias, eikä tunnu enää vauvalta, mutta on hän silti aika pieni vielä. Pieni ihmisen taimi, vaikkei enää aivan pikkuisimmasta päästä.

 
Ihmisen taimi, joka osaa jo todellakin kovasti monenlaista. Isoimpia harppauksia nyt viime aikoina on tapahtunut puheen kehityksessä ja mielikuvituksen rikastumisessa. Hän on kehittynyt myöskin motorisesti, ymmärtää puhetta paljon paremmin ja osaa käydä alkeellista vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa. Hän osaa auttaa kotitöissä, seuraa tarkasti kaikkea mitä muut tekevät ja tekee perässä. Häntä ei tarvitse enää kovin paljon auttaa missään. Kehitys on oikeastaan aika hämmästyttävää, vaikka se onkin ihan normaalia. Tätä äitiä vain jaksaa edelleenkin hämmästyttää, miten avuttomasta pikku sätkyttelijästä voi tulla tuollainen ihan itte hommaileva, syövä, pottaileva, leikkivä ja elävä ihminen. Pieni, vielä vähän apua tarvitseva, mutta koko ajan vain vähemmän.

 
Hän on esimerkiksi osannut jo pitkään syödä ihan itse. Hän tulee keittiöön, hakee kaapista lautasen, pyytää siihen "uukaa!" eli ruokaa, ja menee sitten istumaan. "Ukka!", hän pyytää lusikan, "ettää!", hän pyytää vettä. Sitten hän syö ja juo ja lopulta sanoo "iito!" eli kiitos, ja kiipeää alas tuolilta. Ja ei kun leikkimään - paitsi että hei kultaseni, mennäänhän käymään potalla ensin?

Lapsi osaa siis käydä potalla. Se on tosin enemmän äidin valinta kuin lapsen, mutta siinä todellakin käydään. Heti herättyä, ruoan jälkeen, sisään tultaessa... Aina se ei jaksaisi kiinnostaa, mutta yllättävän hyvin se meillä silti sujuu. Välillä huonommin, välillä paremmin, mutta nykyisin kaikki kakat ja ainakin aamupissat saadaan pottaan. Lapsi auttaa sitten pöntön kannen auki, katsoo kun tuotokset kipataan sinne, laittaa kannen kiinni, kiipeää siihen, ja painaa nappia. Avulias hän siis todellakin on, vaikkei vielä osaakaan itse riisua tai pukea tai istua potalle oikein päin.

"ennään!"

Avulias pikku apulainen auttaa yleensä mielellään ihan kaikessa. Kaikkeen olisi ihana osallistua, ja välillä meillä meinaa mielikuvitus loppua, miten herra voisi auttaa tekemättä samalla työtä tyhjäksi. Pyykkien kanssa hän auttaa, ja saa itse hakea itselleen vaippaa tai kenkää tai hattua, laittaa radion päälle, kiipeää tuolille, pyyhkii itse nenää ja niin edelleen ja edelleen. Pukea hän ei tosiaankaan osaa, mutta jonkin verran osaa riisua. Hän osaa hakea äitin sormesta pitäen sinne minne haluaa.


"Minä osaan jo ihan itte ottaa kuviakin!"
 
Sanavarastoon kuuluu jo kymmeniä sanoja, ja huimin kehitys on tapahtunut nyt huvittavasti täällä vieraalla maalla. Hän osaa joitakin verbejä: ennään (mennään), ittuu (istuu), eitä (heitä), iitää (piirtää), anna ja ota. Hän osaa sanoa äitii aivan virheettömästi, ja aivan hetki sitten hän on oppinut sanomaan ishi (isi) ja käyttämäänkin jopa sitä. Hän sanoo joitakin ruokasanoja, ainakin mamma (maito), uokaa (ruokaa), että (vettä), uumu (luumu), eipää (leipää), voi (voita), uuttoo (juustoa) ja nam-nam (hyvää). Muki, ukka (lusikka) ja haakka (haarukka) onnistuvat. Kengät hän sanoo aivan ihanasti kin-kän, kin-kän tai sitten välillä ihan kinkä, hattu on attu, lakki on akki niin kuin myös takki. Hän osaa joitain leluja: ukki (pukki), pa (pallo), rattaat (attaa) ja heppa (i-ha-haa). En, au (sattuu/kuuma), ikki (rikki), hei-hei, sia (hei-hei unkariksi), liina, nenä, pu (puhelin), kukka ja niin edelleen. Paljon hän osaa ja paljon hän oppii ihan joka päivä.

"ittuu!"

Leikkien monipuolistuminen hämmästyttää minua edelleen. Täällä asunnossa on ollut monenlaista lelua edellisten asukkien jäljiltä, ja varsinkin tuo leikkikeittiö on lapsen mieleen. Välillä hän saattaa kolistella siinä kymmenen minuuttia, mikä on todellakin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tai no, ei hän ennen osannut leikkiä. Mutta nyt pikku ponilla leikitään kopti-kopti-ihahaa seiniä pitkin, äitin polvelle, ikkunaa vähän! Pukkikin saa kyytiä ja palloa heitellään milloin mihinkin. Hiekkalaatikollakin hän osaa nykyään leikkiä jo ihan itse, kaivelee lapiolla (api) ja laittaa ämpäriin... Ei se ehkä rakettitieteeltä kuulosta, mutta ennen hän ei tosiaankaan osannut! Juoksi vain päämäärättömänä ympäriinsä.

 
Mitäköhän muuta? Ai niin, se päätön juoksentelu. Päätin, että kyllä lapsenkin täytyy saada kävellä ja tuhlata vähän energiaa (ettei tarvitse sitten erikseen mennä joka päivä puistoon leikittämään), ja käänsin kelkkani totaalisesti siinä juoksenteluasiassa. Otin lasta kädestä kiinni, sanoin, että nyt kävellään, ja parin päivän harjoittelun jälkeen me molemmat aloimme luottaa toisiimme siinä hommassa. Toki aika paljon lasta pitää muistaa ohjeistaa: "tänne, ei kun tänne kultapieni, TÄNNE!", mutta yllättävän hyvin homma on toiminut. Oikeastaan mitä enemmän lapsi on saanut liikkua itse, sitä paremmin hän sitten uskoo, kun sanotaan mihin mennään. Joskus homma ei onnistu, ja sitten vaan otetaan lapsi liinan - todennäköisesti hän tajuaa jo senkin. Että jos haluaa kävellä itse, täytyy kävellä nätisti.

 
Hyvin meillä siis menee, lapsi alkaa olla niin ihana pieni vuorovaikuttava olento, että suu auki hämmästelemmä häntä koko ajan. Nykyään hänellä on tapana aamulla ensimmäisenä antaa kaikille halit ("aaai!"), ja se on jotenkin niiiiin söpöä. Milloin hänestä oikein noin iso kasvoi? No siinä puolentoista vuoden aikana. Nyyhkis. Liikkis.

"Äitii! Äitii! Äitii! Äitii! Äitii! Äitii! Äitii! Äitii! Äitii!"

2 kommenttia:

  1. Ää-ä!! Ihana pieni höpsö! Näin sieluni silmin tuon ruokailutilanteen. Hih.

    VastaaPoista
  2. Mukavaa on kuulla teistä ja tästä uudesta maasta, tämä on hyvä foorumi! Toivottavasti jaksat kirjotella jatkossakin :) Ja tämä pieni ihminen sulattaa mun sydämen joka kerta kun luen hänestä, sä osaat kirjottaa sen kaiken niin elävästi, kiitos näistä päiviä piristävistä kirjotuksista!

    VastaaPoista

Kommentit ovat erittäin tervetulleita! Muistathan kuitenkin, ettet kirjoita meidän nimiä tai muita henkilötietoja näkyviin. :)