Puolitoistavuotisraportti jäi aika tyngäksi, tajusin jälkikäteen. Vaikka muuten en näe erityisesti olevani väsynyt, ei tekstin tuottaminen vain onnistu. Muisti katkeilee, sanoja ei löydy ja niin edelleen. Tänään haluaisin listata vähän lapseni lempiasioita. En tiedä osaanko, mutta yritetään...
1. "Äitiiii!" Ei ole varmaan ollenkaan yllättävää, että lapsen lempiasia nro 1 on äiti. Edelleen, kaikissa tilanteissa lapsi valitsee mieluummin äitin. Ensinnäkään täällä meillä ei nyt kauheasti ole muita tärkeitä ihmisiä, ja vaikka isi onkin, hän ei kelpaa. Oikeasti tiedän, että olen meistä kahdesta aikuisesta se lepsumpi, ja lapsi tietää sen kyllä. Lisäksi meitä eriarvoistaa tietysti se, että minä nyt vain olen lapsen kanssa enemmän, ja tietysti vielä maitokin. Huh, monta asiaa. Joka tapauksessa lapsen itku on viime aikoina saanut ihan erilaisen sävyn. Nykyään hän nimittäin aina hädän tullen huutaa "äiti, äiti, äitiiii!" entisen itkun sijaan. Henkilökohtaista. Niin henkilökohtaista! Jotenkin ihan ensimmäisiä kertoja lapsen oikeasti huutaessa äitiä menin ihan hämilleni. Mitä nyt, ihmettelin. Vasta myöhemmin tajusin, että kyse on siitä ihan samasta itkusta, se on vain saanut sisällöksi sanan. Äiti.
Se ottaa ihan sydämestä.
2. "Imuviii!" Lapsi rakastaa kotitöitä. Jos joku sanookin sanan "imuri", lapsen on pakko aivan heti lähteä hakemaan kyseistä kapinetta, eikä hän saa rauhaa, ennen kuin koko talo on imuroitu tip top. Jos yritän pitää välillä pientä taukoa, lapsi napsauttaa itse imurin päälle (ja alkaa itkeä hysteerisesti kun säikähtää tuuletinta ja meteliä), komentaa ottamaan letkun käteen, ja näyttää mistä pitää imuroida. "Yh, yh!" tuosta, ja tuosta! Äiti, tuostakin!
Tiskikone. Pyykkikone. Pyykkien ripustaminen. Ruuanlaitto. Pöntön pesu. Mitä tahansa kotityötä keksin, lapsi rakastaa sitä. Kyllä, kyllä! Tätä lisää!, hän nyökyttää.
3. "Mii, mii?" Lapsi rakastaa etsiä asioita. Saatan aivan huvikseni kysellä häneltä pitkin päivää, missä tuo tavara on, ja missä tuo.
"Missä poni?"
"Mii, mii? Iihahaa! mii, mii?" Paljon päänpyöritystä, kurkkimista ja ihmettelyä. "Ei näyy!"
"Eikö löydy ponia? Missäköhän poni on?"
"Hukka! Hukka!"
"Onko poni mennyt hukkaan! No voi ei!"
nyökyttelyä ja pään pyöritystä.
" Ei näyyy!"
5. Puhuminen, esimerkiksi "kukka!" Lapsi rakastaa käyttää niitä sanoja joita osaa. Erityisen mielellään hän hokee sellaisia sanoja kuin kukka, hattu, hukka, lakki, kakka. Pallo on nykyisin pam pam ja puhelin pim pom.
5. Heppa. "iihahaa!" Ihme kyllä hepat ovat ihania vain kuvissa. Lähietäisyydeltä ne vissiin vähän pelottavat. Onneksi äitin kyydissä voi ratsastaa ja sitäkin voi pyytää monta kertaa päivässä. "iihahaa, iihahaa. Äitiii, iihahaa!" Ja sitten ratsastetaan: ""ihhahhaa, ihhahhaa, hepo hirnahtaa-aa, ihanaa, ihanaa onhan ratsastaa. Lapsi hihkuu: "lisää!".
Jaa. Aika epämääräinen listaus tästä tuli. Parempaan en pysty, olen kuitenkin vain aivan tavallinen keskinkertainen äiti. Vaikka kovasti haluaisin osata kirjata kaikki lapsen kehitysvaiheet parhain mahdollisin sanakääntein, pystyn siihen vain joskus.
Ps. Keskinkertainen äiti on huomannut olevansa aika keskinkertainen myös kielen opiskelussa. Siitä ehkä lisää myöhemmin.
Voih, olen lukenut vasta nyt mummona lapsen varhaiskasvatuksesta ja hokannut, miten monelta osin olen ollut äitinä paljossa puuttuvainen :( Ensinnäkin olen ollut suurimman osan ajasta hirivttävän huonokuntoinen (pahoinvoinnit+vaikeat synnytykset ja niistä toipuminen), etten ole kyennyt olemaan lapsilleni aina jaksava ja läsnäoleva vanhempi. Toiseksi lapsia on syntynyt sen verran tiuhaan, että ne vähäiset voimat ovat menneet aina nuorimpien, varsinkin vauvan hoitamiseen.
VastaaPoistaIsona plussana hommassa on ollut se, että olen kokenut jokaisen lapseni ihan mielettömän rakkaana. Noitten lasten kasvatuksesta kertovien kirjojen mukaan se on tärkeä ja iso juttu, mutta pelkkä se ei riitä, vaan arjen kaikissa tilanteissa vanhempien pitäisi olla lapselle vahvasti läsnä, niin kuin sinä kirjoituksesi mukaan teet hyvä Blogisti.
Tohon minäkin tähtäsin ja olisin ja halunnut kirjata kaiken lapsistani ylös, mutta aika vähäisiksi vauvakirjojen raapustukset hyvästä tahdostani huolimatta jäivät.
Tutulta kuulostaa tuo lapsukaisesi into siivota ja touhuta, se tuo mieleeni yhden lapsistamme ;)
Ihanaa huomata, että "pojasta polvi paranee", eli että nykyään tiedetään paljon enemmän varhaiskasvatuksen ja lapsen ja vanhemman välisen kiintymyssuhteen merkityksestä, niin syntyy aina vaan tasapainoisempaa sukupolvea :)