Kaupunginpuistossa

Minulla ei ole ollut kovin paljoa aikaa blogata. Tai oikeastaan viitseliäisyyttä: kuvien saaminen blogikirjoitukseen on muka jotenkin kamalan työlästä, ja ilman kuvia blogaaminen on suoraan sanottuna tylsää.

 

Ensinnäkään en muista koskaan ottaa kameraa mukaan mihinkään. Jos kamera muistuu mukaan, en ehdi ottaa yhtään kuvaa. Ainakaan niistä kiinnostavimmista asioista. Ja vaikka saisinkin kuvia, ne saattavat olla surkeita, tai sitten liian jotain muuta. Vielä viimeiseksi täytyy jotenkin viitsiä karsia kuvia kamerassa, ja siirtää ne vielä koneelle, ja koneelta vielä liitettyä tänne tekstiin. Huh, miten työlästä.

 

Nyt mulla on kuitenkin sentään jokunen kuva, yli viikon takaisesta reissusta kaupunginpuistoon. Aivan sattumalta samana päivänä tuossa aivan lähellä oli jokin hevostapahtuma, ja vähän niin kuin markkinat - ja monta isoa katua oli täynnä markkinakojuja. Näistä nyt ei valitettavasti tullut otettua kuvia, mutta kaikenlaista aivan ihanaa paikallista käsityötä tosiaan oli tarjolla.

 

Sää oli lämmin, ja lapsikin sai taas juokennella pitkin ja poikin, kun päästiin puistoon.

 

Tässä ensimmäisessä kuvassa lapsi ihmettelee puluja lammen rannalla. Kuvassa näkyy aivan ihastuttavan suloinen unkarilaispappa, joka syöttää puluja kädestä. Linnut istuivat hänen käsivarsillaan syömässä, ihanan hymyilevän papparaisen käsivarsilla.

 

"intu, intu!"

 

 Tästä(kään) reissusta ei nyt niin hirveästi tullut kuvia, mutta tässä pitäisi näkyä noita puiston vanhoja rakennuksia jonkun verran. Aivan söpö keskiaikaismaisema. Lapsi nukkui tässä vaiheessa päiväunia selkäpuolella liinassa.

Tässä kuvassa on Budapestin hienoin ja upein kylpylä. Meillä on ollut jo pitkään aikomuksena mennä tuonne, mutta vielä ei olla ehditty. Kylpylä saa vetensä kuumista lähteistä, niin kuin kai kaikki Budapestin terveyskylpylät.

Puistossa oli vierailemassa ilmeisesti Etelä-Amerikan intiaaneja, jotka soittivat, lauloivat ja möivät monenlaista tavaraa. Me jäimme pitkäksi aikaa kuuntelemaan panhuiluja ja kotkan huutoja. Pomppulinnaa, poniratsastusta, monenlaista hauskaa oli tarjolla, mutta lapsi ei halunnut mihinkään. Hän ei ehkä ole vielä ihan siinä iässä.

Ps. mieskin osti paljasjalkakengät hirveiden kantapääkipujen vuoksi. Nytpä ei ole enää valitellut.

"Rannalla"

Pari päivää sitten saimme nauttia ihanan lämpimästä päivästä biitsikentän reunalla. Lähdimme kaikki seuraamaan opiskelijaturnausta, ja viihdyimme oikein hyvin. Lapsi sai pitkästä aikaa kulkea paljain jaloin ja juosta niin paljon kuin huvitti. Peliäkin tykkäsi seurata.

Kaikista kivointa oli tietysti kaikki ihmiset,  joille sai lirkutella ja vilkutella ihan olan takaa. Ystävälliset unkarilaiset kun rakastavat lapsia. Höpsöläinen käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen.

Lapsiparalla on kuvassa päässään vähän turhan lämmin lakki. Aurinkohattu meni hukkaan, enkä löydä tähän aikaan vuodesta mistään uutta. :(

Ja lisää vatsaongelmista

Kuulin, että Suomessa on ollut jo pakkasta, ja ihan vähän luntakin. Me emme ole vielä laittaneet lämmitystä päälle, useimpina päivinä ulkona ei tarvitse vielä takkia. Mutta kyllä täälläkin silti on jo syksy, puiden lehdet alkaa punertaa ja välillä kylmä tuuli puhaltaa.

Ja vatsakivut ja -sekoilu jatkuu. Ehkä tiedän mitä tämä on. Ehkä. Viikko sitten hermostuin totaalisesti croissanteihin, nami-nami-kakkusiin, jäätelöön ja kekseihin, ja päätin alkaa saman tien vähähiilariselle ruokavaliolle. Kuulin tutulta, että sillä voi saada aknen kuriin, joten sokeri ja vehnä pois kokonaan vain. Jo ensimmäisenä iltana alkoi huimata. Olo meni veteläksi - ja tosiaan vatsa sekaisin. Jo seuraavana päivänä otin ruokavalioon riisin, ja oikeastaan vähitellen lopulta vähän sitä sun tätä takaisin. Mitä nyt sattui löytymään siinä heikotustilassa.

Nyt pari päivää olen syönyt taas ihan tavallisesti, sitä vehnääkin, ja oikeastaan ihan liikaa - tuttu turvotus on palannut. Naama on paljon paremmassa kunnossa, mutta jos siitä saa palkaksi heikon vatsan, otan mielummin ruman naaman. Nyt ei tee enää mieli syödä koko ajan jotain, mutta olo on muuten vain heikko. Nyt yritän syödä omasta mielestäni terveellisesti, tavallisesti ja niin kuin ennen. Jos se vatsa tästä rauhoittuisi?

Ei hirveästi pysty nauttimaan yhtään mistään, kun koko ajan on pakko istua alas. Tai etsiä lähintä vessaa.

Ps. Lapsi täytti ihan vahingossa puolitoista vuotta. Lupaan kirjoittaa listan siitä, mitä hän osaa nyt. Hän on jo niin isoa poikaa, voi että. Sano hattu - attu.

Neljännen viikon kuulumisia

Minulla on vatsa aivan sekaisin. Aivan totaalisen sekaisin. Turistiripuli? Krooninen suolistotulehdus? Totaalisen väärä ruokavalio? En tiedä, mutta on todella kamalaa herätä viisi kertaa aamuyöllä käymään vessassa. Tämä jatkuu nyt jo viidettä päivää. En tiedä mitä uskallan pistää suuhuni, syömisen jälkeen tuntuu aina siltä, että voi kun en olisi syönytkään.

Monenlaista ollaan silti yritetty touhuta, ja sitä ennenkin ehdittiin. Käytiin viime torstaina IKEA:ssa ihan tiskiharjan takia, ja löysimmekin. Paikalliset nauroivat tiskiharjalle ja imitoivat: pestäänkö näillä hampaita? Aika iso harja sellaiseen!

Kävimme viikon lopulla myöskin kaupunginpuistossa, jossa sattui samaan aikaan olemaan jokin tapahtuma. Siellä oli ilmeisesti jokin hevosurheilutapahtuma, ja sen lisäksi monenlaista muuta. Yksi Budapestin isoimmista kaduista oli suljettu liikenneeltä ja täynnä torikojuja. Voi miten hauskaa markkinahumua! Meidän heppahullu pikkuihminen ei uskaltanut poniratsastukseen, vaikka vanhemmat olisivat mielellään sen sallineet. En tiedä, ehkä se hevonen on sitten lähietäisyydeltä oikeasti pelottava?

Tällä viikolla ollaan taas tutustuttu pariin uuteen kauppakeskukseen niiden jo monen tunnetun lisäksi, ollaan taas syöty monesti ulkona, leikitty lapsen kanssa monenlaista uutta ja vanhaa monenlaisissa paikoissa, ja niin edelleen. Ollaan yritetty pikkuisen yövieroittaa lasta, mutta en jouduin lopettamaan sen kesken, koska se vain tuntui niin pahalta. Parin viikon sisällä on tarkoitus aloittaa yhden vähän lempeämmän tavan kokeilu. Jos sekin menee metsään, niin isi-metodia sitten... Hirveästi ei oikein riitä voimavarat blogaamiseen kun olo on enimmäkseen kuin keitetyllä spagetilla, mutta elossa ollaan ja kaikki on hyvin..

Mies löysi hiivatonta täysjyväruisleipää leipovan leipomon. Jospa sitä sillä pääsisi taas normaaliruokavalioon. Ehkä. En tosiaan tiedä, mitä voin syödä. En vissiin mitään.

Lapsi sopeutuu niin hienosti

Lapsi sopeutuu upeasti. Vaikka niin monet ja taas monet asiat ovat aivan vinksallaan, suurempia ongelmia ei ole näkynyt. Tärkein, omat äiti ja isi, ilmeisesti riittää.

Onneksi emme ottaneet pottaa mukaan. Asunnossa nimittäin oli sellainen valmiina, ja lapsi hyväksyi sen mukisematta. Asunnossa ei ole kuitenkaan syöttötuolia, mutta se ei lasta haittaa. Lapsi joko seisoo tai istuu ihan tavallisella penkillä. Istuen keittolautanen on vähän korkea ja seisten taas vähän matala, mutta kyllä hän silti aina ruokansa syötyä saa.

Ensimmäiseen viikkoon lapsi ei syönyt kauheasti mitään muuta kuin maitoa. Ensin kaikki oli ilmeisesti vähän outoa ja kummallista, kun emme heti löytäneet lapsen lempiruokia eivätkä ne jostain syystä nekään maistuneet, ja sitten lapsi tulikin kipeäksi vähäksi aikaa. Viikon verran siis revimme hiuksia päästämme toivoen hurjasti että ruokahalu palaisi. Ja palasihan se, oikeastaan sen jälkeen lapsi on syönyt reippaammin kuin koskaan. Minä en kauheasti lapsen ruokamääriä kyttää, mutta on se mukavaa, ettei tarvitse heittää enää ruokaa roskiin lähes yhtä paljon kuin lautaselle laitoin.

Mitäs muuta? Pottailu tosiaan on sujunut oikein hienosti, kakka tulee pottaan ja useimmat pissatkin, ihan niin kuin aikaisemminkin. Ulkoilu on vähän haastavampaa ihan ulkoisista seikoista johtuen, mutta kaikki uudet puistot ja uudet kaverit käyvät lapselle oikein hyvin.

Lapsi siis sopeutuu, ja hienosti sopeutuukin, mutta sen sijaan ulkoisissa seikoissa on hieman harmin aiheita. Asumme tosiaan ihan tarkoituksella aika keskellä kaupunkia, ja lapsi on hyvin meneväistä sorttia. On vaikea antaa hänen toteuttaa juoksemishalujaan yhtään missään. Kauppakeskuksissa mihinkään ei saisi koskea ja kadulla on vähän turhan vaarallista. Toiveissa tietysti on, että lapsi oppisi vähän varovaisemmaksi kulkijaksi, niin hän saisi sitten kävellä ihan niin paljon kuin haluaisi. Siihen asti kuitenkin lapsi päästetään alas vain tarkoin mietityissä tilanteissa. Joko joku on valmis pitämään kädestä lujasti kiinni ja kiskomaan oikeaan suuntaan, tai sitten vain aidatulla alueella. Onneksi niitäkin on, ja lisää löytyy joka päivä.

Gellert-vuori

Tänään lähdimme hartaasti odottamalleni retkelle Budan kuuluisimmalle kukkulalle, Gellert hegylle. Oi ihanaa!

Päivä oli jotenkin todella ihana, sää oli lämmin ja muutenkin kaikki onnistui hyvin. Meiltä pääsee tosi hyvin julkisilla ihan kukkulan juurelle, ja siitä sitten lähdimme kiipeämään. Puoliso oli paikalla jo käynyt kerran, ja tiesi suurin piirtein mitä on tulossa, mutta ei kaikkea.

Ylöspäin siis. Portaita, portaita, välillä jyrkkää polkua ja sitten taas portaita. Lapsi jaksoi tosi hienosti kävellä, sitkeästi vaan nosti jalkaa toisen eteen ja hihkui riemusta kun päästiin näkoalatasanteelle. Välillä tosin hän olisi vain halunnut jäädä maistelemaan vähän sitä sun tätä tien reunalta, ja jouduttiin turvautumaan nyt äiti päättää mihin mennään - keinoon eli kantamiseen.

Nousu kukkulalle oli pitkä ja raskas, mutta aivan ihana. Pikkuihminenkin jaksoi tosi reippaasti kävellä omin jaloin, kunhan vain oli samaa mieltä suunnasta.

Syksy alkaa ehkä vähitellen saapua tännekin. Enää ei ole niin lämmin ja tuollakin huipulla tuuli kovaa.

 

 

Matkalla tosiaan sää ehti vaihtua noin kymmenen kertaa, mutta ylös päästyä näköalat olivat aivan ihastuttavat. Mihin suuntaan vain katsoinkaan, näin ihania maisemia. Katselimme tosi pitkään tätä reaaliaikaista karttaa, ja bongailimme tuttuja asioita. Lapsikin ehti siinä tohinassa nukahtaa niin saimme ihan rauhassa miettiä, mikäköhän tuo kirkko on, tai tuo, ja mikäköhän tuo valtavan korke torni tuolla taivaanrannassa.

 

Tässä näkymä kukkulalta pohjoiseen päin, Tonava kiemurtelee siellä ja ketjusilta, se kuuluisin silta, on tuo keskimmäinen. Vasemmalla Budan puoli ja oikealla Pest.

Taustalla näkyy ihanasti kumpuileva maasto Budan puolella.

 

 

Tässä on sitten vähän kuvattu tuota meidän puolta kaupungista, joka tosiaan on Budan rinnalla litteä kuin lätty. Joella näkyy isoja jokilaivoja, ja kaikkea muutakin kivaa saattaa kuvasta bongata. Kuten vaikka Budapestin moskeijan oikealla, jonka läheisyydessä suurin piirtein on meidän asunto. Hyvin keskellä kaupunkia siis asutaan. Ei nyt ihan keskellä mutta ei kovin kaukanakaan.

 

 

 Toisella puolella Budaa meidän huomiomme kiinnitti tällainen jännä näkymä. Aivan kuin tuolla olisi... olisikohan se... betonilähiö? VALTAVA betonilähiö?

 

 

Maisemien ja patikoimisen lisäksi kukkulalle kiipeämiseen voi sisällyttää turistishoppailua, syömistä ja vaikkapa bunkkerivierailun. Huipulla siis sijaitsee vanha bunkkeri, joka on ilmeisesti 40-luvulla ollut todellakin tarpeen. Siitä on tehty pikkuinen museo, jossa on surullisia kuvia Unkarin historiasta roppakaupalla. Surullisimpia kuvia en itse edes uskaltanut katsoa, mutta tässä on yksi kuva, joka hyvin konkreettisesti kertoo kaupungin kunnosta. Budapestin maamerkki, rakastettu ketjusilta on tuhottu, niin kuin ihan kaikki muukin kaupungissa. Silta on sittemmin tietysti entisöity entiselleen.

 

 

Kun tulimme bunkkerista ulos hiljaisina ja mietteliäinä (minähän en historiaa tunne ja vaikka tuntisin, pieni muistutus silloin tällöin saattaa vetää vakavaksi), kohtasimme astetta normaalimman näyn kuin panssarivaunut. Paitsi että ei se mitenkään erityisen normaali näky minulle ollut: valtavasti moottoripyöriä. Olen tosi huono arvioimaan, mutta oli niitä kuitenkin niin paljon, että kommunikointi sellaisella porukalla on jo todella vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, väittäisin. Hetken näitä nykyajan sotakoneita ihailtuamme ne päättivät jostain sanattomasta sopimuksesta lähteä paikalta, ja niin me sitten ihailimme pärinäsaattueen poistumista kukkulalta. Ihme, ettei lapsikin herännyt siihen meteliin... Hienon näköistä oli, kyllä minä nyt jo ehkä (vähän) ymmärrän moottoripyöriä. Tuommosessa laumassa voi olla lokoisa matkustaa.

 

Meille ei valitettavasti kuitenkaan tarjottu moottoripyöräkyytiä alas, joten jouduimme sitten patikoimaan. Huipulle kulkevat myös sightseeing-bussit, mutta me tosiaan kävelimme. Toista puolta alas kukkulalta johtaa ihan autotie, mutta mutkainen ja jyrkkä sellainen. Tällä puolen kukkulaa oli jotenkin tosi ihana olla, siellä oli asuntoja ja ihmisiä ja autoja vaikka kuinka oli jyrkkää. Niin höpön söpöä, aivan mun makuun sellaiset rinnetalot. Kuvia niistä taloista ei nyt tainnut tulla, mutta yksi söpö tiekuva nyt kuitenkin. Kuvassa näkyy siis laskeva tie ja kauempana nouseva toinen vuorenrinne. Itse asiassa tuolla sanoin, että täältä sitten eläkepäivillä hommataan asunto. Puoliso ihmetteli, että miksi vasta silloin. 

3 viikkoa - mitä kuuluu?

Meillä menee oikeasti hyvin. Mutta näyttää siltä, että Ihan Uusi Elämä vaatii omat juurensa, eivätkä ne juuret kasva hetkessä. Joku viisas joskus sanoi, että ihmisen pitäisi matkustaa aina kävellen, niin pysyisi sydän mukana. Jos matkustaa jollain nopeammalla välineellä, sydän tulee perässä kävelyvauhtia ja on sitten ehkä viikkojenkin päästä vasta perillä. Minun sydämeni ei ollut pitkään aikaan vielä täällä, itse asiassa vielä ihan pari päivää sitten olin hyvinkin sekaisin, mutta nyt alkaa vähitellen tuntua olo kokonaiselta.

Ensimmäisen viikon söin. Söin keksejä, jäätelöä, join mehua, puputin mitä tahansa eteen tulevaa. Luulen, että yritin sillä tasapainottaa oloani. Turposin, olo tuli tosi oudoksi, ja tulin kipeäksi. Siitäkin olen kuullut monesta suunnasta, että usein tällainen totaalinen paikanvaihdos voi aiheuttaa sairastumisen. Me olimme kaikki kipeinä: ensin lapsi, sitten mies ja miehen täällä punkannut opiskelukaveri, ja viimeisenä ja rajuimpana minä. En osannut kuvitella, että ruumis reagoisi tähän muutokseen näin vahvasti. Mielikin reagoi paljon hurjemmin kuin kuvittelin: vasta nyt tosiaan alkaa olla suhteellisen turvallinen ja tasapainoinen olo.

Alamme vähitellen tutustua kaupunkiin. Kun ensimmäisenä iltana nukkumaanmennessä oli vain lentokenttä, hauras muisto tiestä tänne, ja tämä asunto, nyt alkaa olla jo vähän sitä sun tätä ohuina nauhoina ympäri kaupunkia. Juuret. Väliaikaisetkin juuret ovat kuitenkin juuret: tuossa on lähikauppa, vähän kauempana isompi marketti, ja mistä voi löytää lapselle kumpparit ja oi, tuolla on Tonava! Ikea löytyy ja lihapullat, ja kaupassa tietää jo mistä saa lempiasioita. Oli erittäin pelottavaa tulla ensimmäistä kertaa kauppaan, melkein itkien lähdin silloni kotiin, mutta nyt alamme olla tuttuja toistemme kanssa, sanavarasto tietää jo viilin ja omenan ja maidon. Täällä ostetaan liha ja leipä ja vihannekset ihan pikkuyrityksiltä, kadulta korista. Yksityisyrittäjiksi heitä Suomessa kutsuttaisiin, mutta täällä se on ihan tavallista ja jotenkin ihanan henkilökohtaista - ja tähänkin on jo juurtunut, tottunut ja rakastunut.

Tosiaan, osa minusta jäi ihan kokonaan lentokoneesta ja alkaa vähitellen taas löytyä. En osannut kuvitellakaan, että muutto saattaa aiheuttaa totaalisen itsensä hukkaamisen, mutta niin minulla vain kävi. Identiteetti ja oikeastaan lähes koko elämä miestä, lasta ja muutamaa matkalaukullista tavaraa lukuunottamatta täytyy rakentaa uudestaan. Ei se ole niin vaikeaa, onneksi, mutta vaikeaa se oli silloin kun ei vielä tajunnut mistä on kyse. Pelotti vain, ja itketti: mikä minussa on vikana kun en nautikaan. Miten nauttia, kun koko ajan pelottaa eikä mikään ole tuttua? Nyt on jo rutiineja muodostunut, pyörää ei tarvitse enää keksiä ihan joka päivä uudestaan, ja joka päivä on helpompi olla.

Onneksi on sudoku. Ja classic radio - vaikken muuta ymmärräkään kuin musiikin. Ja onneksi uudet rutiinit muodostuvat ihan itsestään, lapsikin on jo vähitellen niin hyvin sopeutunut. Kaikeksi onneksi on oma tuttu ihana perhe, ja niin vielä, onneksi on netti.

Täällä tuulee

Budapestin sää yllättää. Eilen oli niin lämmin ja aurinkoinen päivä, ja tänään on kylmä kuin jääkaapissa. Hyrr.

En oikein osaa vielä kovin hyvin analysoida paikallista säätyyppiä, mutta jotenkin se vaikuttaa paljon ailahtelevaisemmalta kuin Oulussa. Ikään kuin täällä säät vaihtuisivat nopeammin ja vaikeasti ennustettavasti ihan yhtäkkiä täysin. Aurinko kun pikkuisen paistaa, niin heti on jo kuuma, ja kun pikkuisen menee pilveen, alkaa tuulla ja kaivamme takkeja esille. Hämmentävää. Ihan kuin Oulussa olisi säätyypit paljon enemmän jaksottaisia, viikon sataa ja viikon paistaa, mutta täällä saattaa olla ihan joka toinen - meininki.

Tänään siis tuulee, tuulee hurjasti. Me lähdimme lapsen kanssa erittäin järkevästi testaamaan Tonavan rannan leikkipuistoa tänään, ja hui hurjaa. Mietiskelin kyllä lähtiessä, että tuulee ja on pilvessä, tarvitseekohan sateenvarjoa. Ja mietin kyllä, onko rantapuisto ihan paras vaihtoehto tuuliselle päivälle, mutta ajattelin, että eipä kai se niin kummallinen ole. Mutta kyllä se vain oli. En minä tiedä miksi, mutta täällä tuuli tuntuu oikeasti hurjalta. Kyllähän nyt Oulussakin tuulee, mutta jotenkin eri tavalla. Tai sitten en vain muista. Vai voisiko olla, että vain kontrasti eiliseen aurinkoon tuntuu niin suurelta?

Puistossa tuuli ulvoi ja ulvoi ja laivat yrittivät vastatuuleen Tonavalla, joku laski ankkurinkin ja toinen lähti heittelehtimään virran mukana. Isommat puskivat hitaasti eteenpäin, ja rannalla puut taipuivat kun tuuli huusi niiden lehtien lävitse, ja minun lapseni kiik-kaa kiik-kaa piti säästä huolimatta hauskaa.

Lähdimme leikkipuistosta juuri kun ensimmäiset isot pisarat vettä tippuivat taivaalta. Puut natisevat ja tuuli ulvoo niiden oksissa. Onneksi täällä ei tarvitse kovin montaa askelta kävellä taivasalla, kun on ratikka ja kauppakeskus ja metrotunnelit. Jäämme kauppakeskukseen lounaalle, mutta juuri kun tilaan ruokaa, alkaa selän takana ihana autuaallinen tuhina. Sinne se nukahtaa, ihan ilman lounasta, mutta saapahan äiti sitten syödä rauhassa. Ulkona tuulee ja sataa edelleen kun menen ulos, mutta onneksi, onneksi matka ei ole pitkä.

Pikkuinen ulkopukuinen päiväunilla. Eilen hän nukkui kuuteen asti.

Nam nam

Apua! Olen ihan mennyttä miestä, sillä löysin aivan ihania huopajuttuja myyvån liikkeen. Rintaneuloja, koruja, pinnejä, käsikoruja, pantoja, laukkuja jne. Olen jo pitkään ajatellut tarvitsevani jonkun pannan tai ehkä pari pinniä, nyt kun tukka alkaa kasvaa silmille. Kuitenkin olen aina kaupassa tullut vain pahalle päälle, sillä muovi ei minua kiinnosta (hajoaa) eikä pelkkä metallikaan (kolhon näköinen). Olen kuitenkin ollut sinänsä tyytyväinen, koska enhän minä oikeasti mitään tarvitse, ja olen ollut aika tiukalla ostodieetillä muutenkin.

Joten nyt ollaan lirissä. Ihanaa! Kerrankin jotain niin täysillä mun makuun! Ja toisaalta, miten nyt se ostolakko?

Joskus luin kuluttamisen vähentämiseen yhden hyvän säännön. Odota 30 päivää ja mieti sitten, tarvitsetko vielä. Olen havainnut tämän useimmiten erittäin toimivaksi keinoksi, joten taidan soveltaa sitä nytkin. Aika alkaa nyt.

Ps. Kommentit kuvien koosta huomioitu. :) puhelimella en niitä saa muokattua, mutta aion kyllä siirtyä isoihin kuviin jos vain muistan.

Margitinsaari, kaupungin sydän

Hämmästyksekseni huomasin, etten ole vieläkään kirjoittanut Margitinsaaresta. Nyt korjaan vääryyden.

 

Kävimme siis viikko sitten sunnuntaina Margitinsaarella piknikillä. Saari sijaitsee keskellä Tonavaa juuri Budapestin keskustan kohdalla ja se on todella suosittu ajanviettopaikka. Margitinsaarta kutsutaan leikillä kaupungin keuhkoiksi, mikä johtuu tosiaan siitä, että se on jätetty puisto- ja metsäalueeksi vaikka koko muu kaupunki on ympärillä vain kasvanut.

 

Lähdimme siis kuumana, aurinkoisena sunnuntaiaamuna liikenteeseen. Kävimme ostamassa vähän evästä ja pääsimme ratikalla aivan Margitinsaaren edustalle. Jos en vielä ole sitä maininnut, niin julkinen liikenne pelaa täällä todella hyvin. Sen kun vain kävelee lähimmälle pysäkille, joka yleensä on lähellä, ja kulkupeli tulee keskimäärin kolmen minuutin päästä. Jos kulkupelillä ei pääsekään ihan perille, se ei haittaa, sillä kulkupelin vaihtaminen ei ole mikään ongelma. Yleensä kun tosiaan odottelua on ihan muutama minuutti.

 

Margitinsaari on sellainen pitkulainen saari, ja se on oikeasti iso. Kuvittelin, että kyseessä on joku pikku pläntti jolla kilpaillaan piknik-tilasta. Väärässä olin: vaikka olimme saarella tuntikausia, emme silti ehtineet tutkia todellakaan edes puolta saaresta.

 

 

 Margitinsaaren alkupäässä on ihana suihkulähdeaukio. Aukiota reunustavat valtavat lehtipuut, ja niitä on muutenkin koko saarella paljon. Valtavia, vanhoja puita.

 

 Suihkulähde soittaa musiikkia aina tietyin väliajoin, ja suihkut tanssivat musiikin tahdissa. Se on hienon näköistä ja kuuloistakin.

 

 Meillä oli vähän omituiset eväät, mutta hyvinhän sitä noilla kuitenkin pärjäsi. Monenlaista paikallista leipästä, jotka kaikki ovat tosi saman makuisia. Itse asiassa, vaikka vähän aikaa sitten vielä kehuin täkäläistä leipää hyväksi, alkaa se vähitellen tuntua vähän tylsältä. Nyt on melkein pakko myöskin myöntää, ettei vatsani oikein siedä vehnän puputtamista. Eihän se mikään yllätys ollut, mutta sääli silti. Iltaisin vatsa meinaa olla melko turpea pallo jos syön vähänkään enemmän ihanaa valkoista leipää.

 

 No kuitenkin, söimme piknikkimme ihanan lehväkaton alla. Nämä puut olivat kyllä aivan ihania.

 

 Saarelta saa myöskin lainata tuollaista hauskaa polkuautoa. Mekin kävimme kokeilemassa, ja oli kyllä hauska tapa tutustua isoon saareen. Jalkaisin siinä menisi ikä ja terveys ehtiä vähän enemmän katsella ympärilleen.

 

 Meillä oli kyllä aivan ihana kesäinen sunnuntaipäivä tuolla, mutta olimme me kyllä väsyneitä takaisin tullessa. Huh hellettä.

Unkarin kieli on arvoitus

Olen tässä viime aikoina tuskaillut (ennalta-arvattavasti) kielimuuria. Sitä, että minä en osaa unkaria, eivätkä unkarilaiset tietenkään suomea. Minä puhun kohtuullisesti englantia, mutta unkarilaiset aina eivät, ja vaikka molemmat puhuisivat englantia, keskustelu on usein silti aika vajaata. Eräänä päivänä iloitsin siitä, että puhun ruotsia - meitä puhutellut ihminen oli kotoisin norjasta ja puhui ruotsia. Voi kuinka kotoisalta tuntui puhua ruotsia, kuvitelkaa! En olisi kyllä ikinä uskonut, että siitä olisi täällä apua, mutta kieli se on sekin ja joku sitäkin aina jossain puhuu. Enkä olisi uskonut sitäkään, että tuntuisi niin kotoisalta kuulla kun någon pratar svenska.

Yllättäen kuitenkin olen useaan otteeseen joutunut harmittelemaan myöskin sitä, että en puhu saksaa. Täällä yleensä ihmiset osaavat joko englantia tai saksaa, ja nämä molemmat kielet hallitsemalla (edes jotenkuten!) pärjäisi varmasti kohtuullisen hyvin ihan oikeasti. Mutta jos osaa näistä vain toisen, toinen puoli kansasta jää mykäksi. Melkein vastaantulijan iästä yleensä pystyy päättelemään, kumpaa kieltä hän todennäköisesti puhuu: vanhempi kansanosa puhuu saksaa ja nuoret (oikeasti ehkä alle 30-vuotiaat) sitten englantia.

Yksi kaupungin ominaispiirteistä saa välillä myöskin toivomaan, että osaisi viittomakieltä. Metrossa ja usein muissakin liikennevälineissä on usein niin kova meteli, että huutamallakaan ei välttämättä saa sanottavaansa perille. Huulilta lukeminen jää ainoaksi keinoksi tai sitten vain suosiolla ollaan hiljaa. Onneksi metromatkat yleensä kestävät ihan muutaman minuutin, niin eipä sitä meteliä kovin kauaa kestäkään.

Mutta nyt siihen itse unkarin kieleen, siihen miltä se kuulostaa hullusta suomalaisesta. (Ei nyt mennä siihen miten se kirjoitetaan, se kun on toissijaista. Kai.) Olen tosiaankin nyt lähietäisyydeltä saanut seurata kieltä, jota en osaa ja jota en ymmärrä, ja alan vähitellen hahmottaa sitä jotenkin. Sen rakennetta, muotoa ja väriä.

Huomio numero 1: unkaria puhutaan kapeasti ja edestä. Se on ikään kuin laittaisi suun supulleen ja yrittäisi sanoa kaikki sanat siitä kohdasta, mistä me sanomme u tai o. Töröhuuli. Muisk.

Huomio numero 2: kapeuden lisäksi myöskin ääniala on aika kapea. Kovin paljon ei väritetä puhetta nousuilla ja laskuilla, itse asiassa melkein tuntuu, kuin ihmiset oikein tietoisesti yrittäisivät puhua mahdollisimman pitkään samalla sävelellä.

Huomio numero 3: kielessä on monenlaista ässää ja suhua. Ne on tosiaankin helppo sanoa siitä edestä töröhuulena. Ja paljon kirjainta k. Se antaa kielelle jännän rytmin.

Ja jos nämä kaikki ominaisuudet lisäisi suomen kieleen, se ehkä kuulostaisi unkarilta. Voisin kuvitella, että tässä suurin piirtein ovat ne näkyvimmät piirteet suomalaiselle. Huulet törölleen ja vähän sihinää ja lisää konsonantteja. Siinä se.

Vaikka oikeasti se kyllä on melkoista hepreaa.

Maisemia iltahämärässä

Eräänä iltana lähdimme vähän tutustumaan kaupunkiin. Harmikseni lähtö venähti niin pitkälle, että alkoi jo vähän hämärtää. Ajattelin, että käydään sitten vain vähän kävelyllä ja tullaan sitten joku toinen päivä uudestaan.

Mutta sitten kun hämärä todella alkoi laskeutua... koko kaupunki alkoi loistaa. Silmät selälläni katselin kuinka hienoksi Budapest on tosiaankin puettu pimeän aikaan. Tietysti yritin vangita ihastuttavaa tunnelmaa kuviin, mutta valitettavasti kuvat ovat vain varjo siitä, mitä paikalla oleminen voi tarjota.

Olimme valinneet päivän matkakohteeksi sillan, joka on oikeastaan Budapestin symboli, ja sen ympäristön. Jo ratikassa matkalla sillalle aloin aavistella, ettei tämä ihan turha reissu ollutkaan. Nämä Tonavan rannat on valittu Unescon maailmanperintöluetteloon.

 

 Tämä on tosiaan ensimmäinen silta, joka rakennettiin yhdistämään Tonavan kaksi rantaa Buda ja Pest 1800-luvun puolivälissä. Siltaa vartioivat leijonat ja taustalla kohoaa kuninkaanlinna.

 

Tässä kuvassa kuninkaanlinna näkyy vähän paremmin, mutta valitettavasti parempaa kuvaa ei tainnut tulla.

 

 

Kävelimme leppeässä illassa sillan yli toiselle puolen. Tässä kohdin Tonava on muistaakseni kapeimmillaan, ja leveä se on totisesti tässäkin.

 

 

Vähän kauempaa Budan puolen rannasta nappasin kuvan jostain, mistä en vielä tiedä mikä se on.

 

 

 

 Ylös Budan kukkulalle pääsimme kolisevalla ja rämisevällä pikkubussilla, joka matkusti tosiaan vielä tuohonkin aikaan ikkunat auki eikä pahemmin hiljennellyt mutkiin. Kukkulalla sitten kävelimme aika sokkona suoraan näköalatasanteelle, eikä tullut oikeastaan edes tajuttua, missä se kuninkaanlinna oikein sijaitsi. Joku toinen kerta sitten sitä, mutta tuolla kerralla tulimme vain ihailemaan maisemia.  Tässä kuvassa näkyy tosiaan Pestin puoli Budapestista, ja Tonavan yli kulkeva Ketjusilta.

 Uskaltaisinkohan väittää, että kauempana näkyvä valaistu rakennus olisi Matiaksen kirkko? Enpä tiedä, vielä emme ole ehtineet sitä käydä katsomassa. Tähän kuvaan tosiaan otin mukaan myöskin näköalatasanteen alla sijaitsevan terassin. Tuolla kyllä kelpaisi istua syömässä ihaillen kaupunkia ylhäältä päin.

 

Budan kukkulalle pääsee mutkittelevan bussin ja omien jalkojen lisäksi myös hauskalla maisemahissillä. En ole tätä vielä kokeillut, mutta ehkä sitä ehtii. Hauskalta se ainakin näytti.

 

 

Tästäkin reissusta on jo yli viikko aikaa. On ihan käsittämätöntä, mihin päivät vilahtavat ja erityisesti, miten en ehdi blogata asioita silloin kun ne tapahtuvat. Tuonnekin voisimme mennä jo melkein kohta toisen kerran, sen verran vähän tuli vasta pintaa raapaistua ja vain lähestulkoon mielenkiinto herätettyä.

 

Ps. Kokeilin muuten tässä postauksessa kuvakokoa "erittäin suuri". Aiheuttaako ongelmia vai onko vain hyvä? Näkyy maisemat vähän paremmin eikä tartte niin tihrustaa, ajattelin, mutta sano toki mielipiteesi - varsinkin eriävä sellainen.

Suuri Kauppahalli

Yksi Budapestin kuuluisimmista nähtävyyksistä on Suuri Kauppahalli. Olemme käyneet siellä jo monesti, ja tykkäämme siitä todella. Rakennus on tosiaankin iso verrattuna Oulun pikkuruiseen kauppahalliin, tai edes Helsingin kauppahalliin.

 

Rakennuksen on suunnitellut sama heppu kuin Eiffel-tornin. Etsikäämme siis yhtäläisyyksiä... :D Saapi nähdä, käymmekö me Eiffel-torniakin vertailun vuoksi tässä jossain vaiheessa vilkaisemassa.

 

Tässä rakennus ulkoa ja edestäpäin. Aivan söpö on:

Sisään tultaessa eteen avautuu valtava halli. Pääkäytävän molemmilla seinustoilla on myyntipisteitä myyntipisteiden perään, ja molemmilla sivuilla on vielä erilliset käytävät. Portaat vievät yläkertaan ja alakertakin löytyy.

 Ylhäältä näkymä on tällainen. Näissä kuvissa väkeä on yllättävän vähän, turistikausi on vähitellen loppumassa.

 Yläkerrassa on monenlaista putiikkia, enimmäkseen käsitöitä. Sieltä löytyy lähes kaikkea: matkamuistoja, laukkuja, vaatteita, pitsiä, huiveja, mekkoja, leluja, posliinia, puukkoja ja niin edelleen. Yläkerrassa on myöskin paljon ruokapaikkoja.

 Alakerrassa on sitten taas lähinnä elintarvikkeiden myyjiä. Toiset myyvät hedelmiä ja vihanneksia, toiset makkaraa tai juustoa tai alkoholijuomia.

 Tässä kuvassa näkyy hyvin Unkarin oma juttu, tuliset paprikat. Monet ostavat nipun extra hottia paprikaa matkamuistoksi.

 Eipä siinä. Paljon monenlaista ja vähän vielä lisää tarjoaa tämä valtava rakennus. Täällä tulee usein käytyä ruokaostoksilla, tai muuten vain ihmettelemässä. Ensimmäisellä kerralla kokeilin appelsiinimehua, joka puristettiin suoraan tuoreista hedelmistä siinä silmien alla. En muuten ole koskaan oikeasti juonut niin hyvää appelsiinimehua, en koskaan! Vaikka kyllähän sitä varmaan itsekin osaisi tehdä.

Aamu-ulkoilua

Istutaan tässä pihalla. Eräänä aamuna pihaan oli ilmestynyt uusi keinu-liukumäki, ja lapsi rakastaa sitä. Nykyään hän osaa leikkiä jo hiekkalaatikollakin ja monia muitakin leikkejä. Ihmeellistä se vaan on miten tuon ikäisellä on jo mielikuvitusta! 

 Nyt on niin lämmin, että mulla on vain mekko päällä. Saa nähdä mitä Budapest meille tänään opettaa.

Hämmennyin

Luin Ajatukset herättävän artikkelin, joka todellakin sai taas mielikuvituksen lentämään.

Voi kun omavaraistalous olisikin mahdollista. Ja kyllähän se on. Mutta millä hinnalla?

Illallinen

Tänään haimme illalliseksi kiinalaisesta kaikille ruoat. Hinnaksi tuli 2000 forinttia eli n. 6,70 euroa. Ei paha. Minä söin riisinuudeleita ja tofua, molempia lähes ensimmäistä kertaa elämässäni. Tykkäsin todella paljon kyllä.

Vaikka tietysti itse tekemällä vois päästä halvemmalla. Ehkä. Jos vaan itse tekeminen jotenkin onnistuisi tuon miä auttaa - tyypin kanssa.

Ps. Puhelimella on hauska ja helppo blogata. Ainoa vaan, että kuvien laatu nyt on vähän huonompi.

Metrotunnelin leipomo

Täällä on metrotunnelit täynnä kaiken maailman miniputiikkeja. Ihan vaatteista ja kengistä leipään ja kukkiin kaikkea löytyy.

Ja julkinen liikenne... Nyt ymmärrän, miksi ulkomaalaiset nauravat Helsingin metrolle. Täällä ratikkalinjalla kulkee jonossa ratikoita, joka liikennevaloissa seisoo yksi.

Mopo

Lapsi sai lainaan mopon. Täällä näitä näkee kadulla paljon, tosi monet meidän lapsen ikäiset ja vanhemmatkin potkuttelee tällaisilla ihan pitkiäkin siirtymämatkoja. En tiedä, pitääkö meidän sit Suomessakin hankkia tällainen, tuntuu nyt ensialkuun niin kätevältä.

Mopo on siis ihan muovinen ja siinä on takana kaksi rengasta. Pysyy hyvin pystyssä meidän 1, 5-vuotiaskin jo.

Leipää

Ennen lähtöä vitsailimme puolison kanssa, että ruisleipää sitten kyllä tulee varmasti ikävä. Olimme kuulleet, että sitä ei muualla maailmassa oikeastaan ole, ja me emme oikeastaan mitään muuta kuin ihan 100-prosenttista ruisleipää ole pitkään aikaan syöneet.

No onko ikävä?

 

Ei todellakaan. Täkäläinen vaalea leipä, "pulla", kuten puoliso tuttavallisesti kutsuu, on HYVÄÄ. En oikein tiedä, mistä se johtuu, mutta me kyllä tykkäämme. Minäkin tykkään, vaikka olen ikäni lähes pelkkää ruisleipää puputtanut.

Luulen, että se johtuu tuoreudesta. Saamme halutessamme joka aamu hakea leipomosta tuoreen leivän.

Tai sitten se johtuu koostumuksesta. Tämä ei nimittäin ole ollenkaan samanlaista kuin suomesta saatava vaalea leipä vaan kuohkeampaa ja ehkä kuivempaa. Ei ollenkaan sellaista mömmöä tai taikinaista.

...tai sitten minä vain en ole niin pitkään aikaan syönyt vaaleaa leipää, etten edes muista miltä se maistuu. Joka tapauksessa vielä ainakin tämä kelpaa meille.